4.11.2017

Velikultien kilpajuoksu Kannaksella


Hyvän (tai ainakin vaikuttavan) elokuvan tunnistaa muun muassa siitä, että se jää päähän pyörimään pitkäksi aikaa ja siitä tekee mieli kertoa kaikille. Samalla kuitenkin turhauttaa jo heti kirjoittamisen alkumetreillä se, ettei koskaan voi pukea sanoiksi kaikkia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kökköä tulee, mutta tulkoon. Pakko kirjoittaa, jotta saisin tämän Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan pois päästäni.

Minulla on se onni, etten ole oikeastaan ollenkaan seurannut kotimaista elokuva- tai sarjamaailmaa. En tunnista kotimaamme kuumimpia tähtiä tai suurimpia julkimoita. Jotkin elokuvan naamat näyttivät kyllä tutuilta, mutta kukaan ei ollut minulle liian häiritsevästi "se-ja-se siitä-ja-siitä". Näyttelijöiden aikaisemmat roolityöt eivät siis haitanneet, vaan minun oli hyvin helppoa uskoa heidän olevan juuri niitä henkilöitä joita nyt esittivät.

Rokka ja Koskela ovat aina olleet suosikkejani, ja nyt rakastuin heihin entistä enemmän. Jos joidenkin kanssa pitäisi sotaan lähteä, niin heidän mukaansa menisin. Eero Aho tekee loistotyötä Rokkana, joka ei herroja kumartele eikä pokkuroi. Hankala välttää ylisanoja roolisuoritusta kuvatessa, tyydynkin vain sanomaan että nyt nähdään Karismaa isolla Koolla.

Mutta siis kuka on tämä Koskelaa esittävä Jussi Vatanen ja miksi hän ei ole naimisissa kanssani? Noh, ei siitä liitosta mitään tulisi: jossain vaiheessa miestä alkaisi tympiä se kun pyytäisin häntä koko ajan pukeutumaan sotilaspukuun ja ehkä ryömimään hiukan mudassa. Vakavasti: olipahan kova suoritus myös häneltä. Vatanen astui isoihin saappaisiin - ja marssi niillä sitten komeasti ja mitään pelkäämättä loppuun asti.

Minusta oli hienoa että elokuvaan oli tuotu naisia ja tapahtumia kotirintamalta. Uskon sen antavan naiskatsojille aiempaa paremman mahdollisuuden samaistua ja sitä myöten kokea elokuvan maailma läheisemmäksi. Naisten osuus elokuvassa on pieni, mutta kyllä siitä hyvin välittyi se huoli ja ikävä mitä kotona on varmasti tunnettu. Kaipuulla ei kuitenkaan liiaksi mässäillä tai draamailla.

Kylmäksi kotirintamakohtaukset eivät jätä, mutta niistä kuvastuu surun lisäksi myös elintärkeä käytännöllisyys. Se on jotenkin samaan aikaan lohduttavaa ja todella riipaisevaa, kun mies tulee kotiin taistelujen uuvuttamana ja eukko suunnilleen ensimmäisenä sanoo että "hyvä kun tulit, hevonen pitää kengittää ja puukuorma ajaa". Jos olet hengissä, elämän pitää jatkua.

Elokuva on kolme tuntia pitkä. Olen hiukan sitä mieltä, ettei sellaista tarinaa ole jota taitava kertoja ei voisi kahdessa tunnissa esittää. Mitenkään venytetyltä tai tylsältä elokuva ei siltikään tuntunut, kyllähän ne kolme tuntia lopulta äkisti ohi hujahtivat. Ja vaikka kritisoinkin elokuvan pituutta, jäi silti sellainen olo että ainakin pari Edvin Laineen versiosta tuttua kohtausta olisi pitänyt ehdottomasti mahduttaa mukaan tähänkin.

Vuonna 1955 ilmestynyt Tuntematon sotilas on kuulunut itsenäisyyspäivän ohjelmaani vuosia, ja onkin vaikeaa olla vertaamatta uutta elokuvaa vanhaan. On oikeastaan hassua miten samanlaiset ja kuitenkin täysin erilaiset elokuvat ovat. Edvin Laineen versio vaikuttaa nyt melkeinpä sellaiselta kepeältä veijaritarinalta, kun taas Louhimiehen versio on synkempi ja raadollisempi. Tuttuja kohtauksia ja repliikkejä löytyy paljon, mutta sitten on myös paljon uutta.

Elokuva näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Tässä versiossa on myös onnistuttu tuomaan melko hyvin esille se, kuinka puuduttavaa asemasota oli ja kuinka kaoottinen oli perääntymisvaihe. Nyt tuodaan myös selkeästi esille Suomen ja Saksan liittolaisuus. Muuten sodan kokonaiskuva, taistelujen kulku ja taktiset liikkeet jäävät kyllä hämäriksi. Mitään ei nimittäin nyypiöille selitetä.

Sotahistoriaa (varsinkin Suomen osalta) tuntevalla on tietysti tiedossa ketä vastaan taisteltiin ja miten-missä-milloin, mutta asiaan perehtymättömälle elokuva on varmastikin vain epämääräistä metsissä samoilua ja juoksuhaudoissa rypemistä. Vihollista nähdään harvoin ja joukkojen liikkeitä on vaikea hahmottaa kokonaisuutena.

Yleensä pidän sotaelokuvissa siitä, että tilanteet selitetään tyhmälle (tiedättehän ne alleviivaavat kohtaukset, jossa isot pamput ovat kerääntyneet kartan äärelle ja liikuttelevat joukkoja esittäviä nappuloita, ja ainakin yksi toteaa että "mutta herra kenraali, tuo on mahdoton tehtävä" ja joku toinen vastaa että "mutta se on ainoa mahdollisuutemme, onnistumme tai olemme tuhon omia"). Nyt en jäänyt sellaista selitystä kaipaamaan, koska tunnen taustat, mutta ymmärrän että jollekin vähemmän historiaan perehtyneelle asia voi olla ongelma.

Tämä voi olla ongelma myös kansainvälitystä levitystä ajatellen. Vaikka elokuva muuten täyttää mielestäni kaikki ulkomailla menestymisen kriteerit, niin voi olla että se jää tarinana vähän turhan hämäräksi niille, jotka eivät ole imeneet jo äidinmaidossa pikkuisen talvisotahenkeä. Hankala siis sanoa kuinka hyvin tämä elokuva tavoittaa niin sanotusti uuden sukupolven tai ulkomaalaiset. Minuun kuitenkin osui ja upposi kuin konekivääri suolampeen.

Samassa näytöksessä kanssamme istui aivan salin etuosassa mies pyörätuolissa. Herralla näytti olevan ikää sen verran, että hänellä oli luultavasti omakohtaista kokemusta sodasta. Mietin miltä hänestä mahtoi tuntua katsella elokuvaa. Miltä sitä itsestä tuntuisi, jos valkokankaalle heijastettaisiin elämäsi raskaimmat vuodet ja kokemukset? Voiko se olla jossain määrin terapeuttista, vai palaavatko painajaiset vain entistä elävämpinä?

29.10.2017

Puuhakas viikko


Huh, onpa ollut vauhdikas viikko!

Maanantaina ei sentään ollut töiden jälkeen mitään erityistä ohjelmaa, mutta työpäivässä oli ihan riittävästi tekemistä. Työparini on saanut talon sisältä uuden pestin, ja on nyt jäämässä liukuvasti pois nykyisistä työtehtävistä. Se aiheuttaa hiukan muutoksia työkentässäni, ja tämä siirtymävaihe tulee olemaan parhaassakin tapauksessa sekava.

Tiistaina taistelimme porukalla Suurta muinaista vastaan. Pelipöydälle iskettiin siis Arkham Horror ja koko ilta vierähtikin sitten sujuvasti kauhuja torjuessa. Yhteistyöpeli on hauska pelimuoto, koska mukana voi roikkua kaltaiseni noviisikin. Onneksi muilla oli pelimekaniikka ja säännöt hallussa, koska muuten olisi mennyt pitkälle yöhön sääntökirjaa tavatessa.


Hahmoni Rita Young oli kova luu lopputaistelussa isoa monsteria vastaan. Koska minulla oli käytössäni parikin maagista teräasetta, tein ihmiskuntaa uhanneesta hirviöstä sushia melko helposti. Nukkukaa siis rauhassa, kansalaiset, sillä joukkiomme esti maailmanlopun!


Keskiviikkona meiltä käytiin kaatamassa pihasta puita. Olimme molemmat päivällä töissä, emmekä nähneet operaatiota, mutta sovitut puut näyttivät lähteneen pihasta siististi. Yksi kanto on vielä jyrsimättä, kun tuli pienoinen lumiyllätys, mutta eiköhän maa kohta taas paljastu siihen malliin että jyrsin pääsee paikalle. Koitan laittaa kuvia sitten kun ehdin kuvata pihalla valoisan aikaan.

Keskiviikkona kipitin töiden jälkeen luennolle, jossa professori Jukka Korpelan aiheena oli suomalaisväestöt Itä-Euroopan orjakaupassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla. Hirvittävän mielenkiintoinen esitys!

Torstaina menin töistä suoraan työkavereiden kanssa Idmanin piilopirttiin. Kyseessä on siis pakohuonepeli: meidät lukittiin pelihuoneeseen jossa oli tunti aikaa edetä tarinassa erilaisia pulmia ja tehtäviä ratkoen ja päästä ulos huoneesta aikarajan puitteissa. Loistotiimimme pääsi ulos huoneesta ajassa 54:06 eli vielä jäi vähän aikaa jäljellekin!

Pakohuoneesta matkasin suoraan harrastusseurani hallituksen kokoukseen. Kun pääsin sieltä kotiin, sainkin loikata suoraan lämpimän saunan lauteille ja nukkumaan.

Perjantaina oli töiden jälkeen ohjelmassa viikkosiivous. Mälsä, mutta melko pakollinen ohjelmanumero. Lauantaina oli ohjelmassa parturissa käynti ja viikon kunnollinen kauppareissu.

Sunnuntai on sujahtanut ohi nopeasti. Ehdin viimeistellä jo viime viikolla aloittamani mietelausejoulukalenterin. Taittelin pikkuruisia kirjekuoria ja laitoin niihin sisälle mietelauseita. Olen tehnyt vastaavan aiemminkin, tämän aion viedä töihin availtavaksi.


Loppupäivä menikin uutta Tuntematonta sotilasta katsoessa ja pizzaa tehdessä. Nyt on jäljellä enää sauna ja iltapuuhat. Sitten on viikko paketissa!

28.10.2017

Naapurikateus


Kyllä välillä kannattaa istua hetki paikallaan ja kuunnella viisaampia. Tässä taannoin vaikutuin uskontotieteilijä Risto Pulkkisen esittelemistä erilaisista aikakäsityksistä, mutta yhtä lailla luennolta jäi mieleeni kertomus naapurikateudesta. Se ei nimittäin ole mikään nykyajan kotkotus, vaan muinaista alkuperää.

Keräily- ja pyyntikulttuurissa ihmiset liikkuivat paikasta toiseen, eikä vaeltavilla perheillä ja heimoilla ollut pysyviä asuinsijoja. Vasta kun maanviljelys ja karjankasvatus yleistyivät, jäivät ihmiset asumaan pitkiksi ajoiksi samoille paikoille. Syntyi kyläkuntia, ja sitä myöten ensimmäistä kertaa naapurien käsite. Nyt kun ihmisellä oli oma kotipiiri, ja vuodesta toiseen vieressä piti majaansa samat naamat, syntyi oivallinen tilaisuus tarkkailla naapurin tekemisiä ja pärjäämistä.

Tuskin sattumalta samaan aikaan tuli vallitsevaksi onnen vakioisuuden periaate: ihmiset ajattelivat että maailmassa oli hyvää ja onnea tarjolla vain rajallinen määrä. Kaikille annettiin yhteisestä potista, ja jos toisella oli onnea viljalti, tarkoitti se että itsellä oli vähemmän. Ja käänteisesti: jos naapurilla on (syystä tai toisesta) vähemmän, me saamme enemmän.

Tämä ajattelutapa johti siihen, että oman onnen turvaamiseksi oli tehtävä vahinkoa naapureille. Erilaisilla loitsuilla ja taioilla saatiin naapurin sato pienemmäksi ja pyydykset tyhjiksi. Tiedossa oli, että naapuri teki yhtä lailla taikoja, joten se aika joka vahingonteolta jäi, piti käyttää naapurin loitsuilta suojautumiseen. Tehtiin siis taikoja ja vastataikoja.

Naapurin sadon sai pilattua esimerkiksi seuraavasti: piti ottaa hauki, ja laittaa sen suuhun viljaa naapurin pellosta. Sitten hauki piti haudata naapurin peltoon mahapuoli alaspäin. Hauki, kalojen johtaja ja myyttinen eläin, vei näin naapurin viljan mukanaan aliseen maailmaan. Tätä loitsua ei tietenkään tarvinnut pelätä, jos tiesi että sen voi kumota vastaloitsulla: otetaan hauki, kuljetaan sen kanssa pellon ympäri kerran vastapäivään ja kaksi kertaa myötäpäivään ja haudataan se hauki peltoon mahapuoli ylöspäin.**

Mitä tästä opimme? Ei kannata verrata itseään muihin, siitä tulee vain paha mieli ja mahdollisesti tulee aloittaneeksi kateuskampanjan ja vahingontekokulttuurin. Lopeta naapurin kyttääminen ja keskity omaan peliisi. Toisen onni ei ole sinulta pois.

**En ole nyt enää ihan varma pitikö vastaloitsussakin hauen suussa olla viljaa, ja voi olla että mahapuoletkin meni nurinpäin kun muistin päältä kirjoitan. Toimitus ei vastaa ohjeen oikeellisuudesta eikä sen kokeilemisen mahdollisesti aiheuttamista taloudellisista tappioista.

21.10.2017

Viiva vai ympyrä?


Kävin kuuntelemassa uskontotieteilijä Risto Pulkkisen esitelmän otsikolla "Suomalainen kansanusko - Idän ja Lännen välissä" ja nyt olen tohkeillut siitä jo pari päivää. Pulkkinen on perehtynyt suomalaiseen ja saamelaiseen kansanuskoon sekä pohjoisten kansojen mytologiaan. Hän oli selkeäsanainen ja johdonmukainen esiintyjä, jota olisin mieluusti kuunnellut pidempäänkin. Reilu puolitoistatuntinen kun tarjosi vain kevyen pintaraapaisun siihen, mitä hän tietää ja voisi kertoa.

Kirjoitin käsi kramppia uhmaten sivutolkulla muistiinpanoja ja innostuin luennolla ihan kaikesta, mutta erityisesti mieleeni painui kaksi asiaa, jotka haluan kirjata tännekin ylös. Näistä ensimmäinen on muinainen aikakäsitys.

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa täällä ennen kristinuskon saapumista vallalla olleita uskomuksia, tapoja ja maailmankuvaa. Käsitys maailmasta oli silloin erilainen kuin nyt, samoin käsitys ajasta. Nykyään länsimaissa vallitsee lineaarinen aikakäsitys: aika on jana, jossa erottuu mennyt aika, nykyisyys ja tulevaisuus. Pulkkisen (ja epäilemättä joidenkin muidenkin) mukaan muinaisella ihmisellä oli syklinen aikakäsitys, joka noudatteli vuoden kiertokulkua.

Muinaista ihmistä ei kiinnostanut mikä vuosi on menossa, vaan mikä aika vuodesta on. Elämä kulki vuodesta toiseen samaa rataa. Koska kirjoitettua historiaa ei ollut, ei vuosia muisteltu montaa sukupolvea taaksepäin, eikä aikaa ajateltu vuosikymmeniä eteenpäin. Syklisen ajan lisäksi oli olemassa myyttinen aika eli maailman syntytapahtumat. Alkuperän, synnyn, tuntemisen avulla asioita saatettiin tuntea ja hallita. Myyttiseen aikaan voitiin ikään kuin palata jos syklisessä ajassa oli ongelmia. Pulkkinen kertoi havainnollistavan esimerkin, jonka yritän tässä toistaa parhaani mukaan.

Oluen paneminen oli tärkeä tehtävä, ja saattoi tapahtua niin että kriittisessä vaiheessa vierre ei lähtenytkään käymään. Silloin emäntä saattoi ikään kuin katkaista syklisen ajan ja palata myyttiseen aikaan muistelemalla oluen syntyä. Kun emäntä lausui oluen syntysanat, saatiin vikaantunut syklinen aika "resetoitua" takaisin oikealle raiteelle. Kun emäntä tunsi oluen synnyn, lähti vierrekin käymään.

Minusta syklinen aikakäsitys on mukava. Ehkä se jossain määrin elää meillä esimerkiksi sanonnassa "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" tai siinä ajatuksessa että historia toistaa itseään. Syklisen ajan voisi käsittää masentavasti "päiväni murmelina" -tyyppisenä looppina, jossa ihminen junnaa paikallaan eikä ikinä pääse irti menneisyydestään tai elämässä eteenpäin. Itse koen sen positiivisemmin mahdollisuutena aloittaa joka vuosi alusta: jos edellinen kierros ei mennyt kovin hyvin, voi nyt yrittää uudestaan. Voi ikään kuin syntyä aina uudestaan vailla liiallista menneisyyden taakkaa. Luonnon kiertokulku keväisestä elämän heräämisestä talven pimeään hiipumiseen ja kuolemaan on minusta kaunis ja jotenkin itsestään selvä pohja aikakäsitykselle ja maailmankatsomukselle.

Minusta se on jotenkin erityisen hauska ajatus, että kuluvan ajan voi tarvittaessa katkaista, "pausettaa". Jos jokin tässä ajassa on vialla, voidaan myyttisen ajan avulla niin sanotusti palauttaa tehdasasetukset. Vaikka aikakäsityksesi olisikin modernin lineaarinen, eikö välillä tuntuisikin hyvältä pysäyttää kuluva aika ja pohtia hetki "syntyjä syviä"?

17.10.2017

Kintaat neulalla


Pienen pussin tehtyäni rohkaistuin kokeilemaan myös kintaiden tekoa. Ja onnistui ainakin jotenkuten! Tässä siis elämäni ensimmäiset neulakintaat:


En tehnyt näitä itse tekemälläni pienellä luuneulalla, vaan isommalla puisella. Muuten hyvä, mutta ehkä neula oli liian iso langan paksuuteen nähden, tai sitten käsialani oli muuten vain "löysää". Tulos oli joka tapauksessa liian pitsimäinen, joten huovutin kintaita hiukan. Huovutuksen jälkeen harjasin vielä kintaat pörröisemmiksi, ja nyt ne ovatkin aika lailla sopivat ja mukavat.

16.10.2017

Postia veteraaneille


Siskoni vinkkasi minulle Postin kampanjasta, jossa sotiemme veteraaneille lähetetään itsenäisyyspäiväksi kiitoskortteja. Vielä ehdit mukaan sinäkin!


Minun korteistani tuli hyvin yksinkertaisia, mutta toivottavasti ne kuitenkin lämmittävät vastaanottajien mieliä.

15.10.2017

Maton liikuttamisen taito


Minua mietityttävät useat asiat elämässä.

Kuten esimerkiksi se, että minkä ikäisenä ihmiset keskimäärin oppivat liikuttamaan "hyppää ja liu'uta" -tekniikalla mattoa jonka päällä seisovat. Onko tätä kukaan tutkinut?

14.10.2017

Iloinen ovi


Ulko-ovemme oli kulahtanut, ja talon julkisivun maalauksen jälkeen ovi näytti entistä surkeammalta. Mies päätti ottaa "pieneksi sivuprojektiksi" ulko-oven maalauksen, ja katso, useita viikkoja myöhemmin meillä oli kauniin keltainen ulko-ovi! Osallistuin maalaukseen minäkin, sen verran että voin ovea katsellessa tuntea ylpeyttä saavutuksesta.


Maalin sävytys on kuulemma tarkkaa tiedettä, joten suhtauduin asiaan sen vaatimalla vakavuudella: otin varastosta keltaisen kaakelin, joita edellisiltä asukkailta oli jäänyt yli vessaremontista (keltainen lattia on yksi lemppareistani), menin maalikauppaan ja sanoin haluavani saman väristä ovimaalia. Onnistui. Punaisen, valkoisen ja lämpimän keltaisen yhdistelmä on mielestämme kaunis ja kutsuva.

Ovi on kyllä kaunis, mutta kauhean kiero ja aukkoonsa jotenkin todella epäsopiva. Kostealla kelillä ovi ja/tai karmit turpoavat niin että aina vähän jännittää kuinka ovesta pääsee kulkemaan. Maalaus oli siis vain kosmetiikkaa, ja jossain vaiheessa ovi menee kyllä karmeineen vaihtoon.

6.10.2017

Postimerkkeilijä iskee jälleen


Pääsin eilen töissä taas paperipostin kimppuun. Viimeksi keräsin kukkamerkkejä ja tein niistä kannet vihkolärpykkään, nyt nappasin mukaani erilaisia hahmoja. Teippasin postimerkit pienille kartongin palasille ja kirjoitin hahmoille puhekupliin erilaisia mietteitä.


Tänään jaoin nämä pikaiset väkerrykset työtovereilleni perjantain piristykseksi. Arvelen heidän hiljalleen pitävän minua pikkuisen pimeänä.


3.10.2017

Seikkailuja


Viime yönä...

...osallistuin television kykykilpailuun, jossa tarkoituksenani oli ampua Chris O'Donnellia mahdollisimman monella erilaisella aseella. Minua hermostutti, sillä ohjelma oli uusinta enkä ollut varma pystyisinkö toistamaan aiemman suoritukseni. Chris sen sijaan vaikutti aivan rauhalliselta, kun kertasimme ohjelman kulkua ennen lähetystä.

...hätistelin yksityiseltä rannalta nuorisojoukkoa, kun ystäväni Menninkäinen juoksi jostain suoraan laiturin päähän ja kiskaisi paljain käsin vedestä tiikerinpennun, joka olikin robotti.

...ajoin partaveitsellä kaapuun pukeutuneen munkin kasvoja. Kysyin että jätetäänkö pulisongit, ja hän vastasi että hänellä seisoo. Tohkeissaan hän pyysi että katsoisin, mutta elin lerpahti ennen kuin ehdin nähdä mitään. Lohdutukseksi munkki oli tehnyt minulle punasavesta dildon, joka muistutti enemmän ankeriaan päätä kuin penistä.

...rakensin mieheni kanssa huussin vuorenrinteeseen.

...jahtasin hyppivää hämähäkkiä. Se vilisti nurkan taakse, josta kuului inhottava pieni nitistyksen ääni. Arvelin hämähäkin kuolleen, mutta nurkan takana se olikin elossa - vierellään pikkulintu jota se oli juuri purrut niskaan. Vangitsin hämähäkin teesihtiin ja tarkastelin lintua. Se oli vielä elossa, mutta lamaantunut hämähäkin myrkystä. Tajusin että mitään ei ollut enää tehtävissä linnun pelastamiseksi, joten ajattelin odottaa sen kuolevan että saisin kauniit siniset siipisulat itselleni.

Revi siitä, Sigmund Freud!