14.4.2018

Lady in red


Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918
Gummerus 2017

Historiantutkija Tuomas Hoppu on kirjoittanut kattavan ja käsittämättömän yksityiskohtaisen kirjan sisällissotamme naistaistelijoista. Hän käsittelee aihetta kiihkottomasti ja neutraalisti, aidon tutkijamaisesti. Hoppu avaa lukijalle taisteluun liittyneiden naisten taustoja, motiiveja ja kohtaloita.

Aihe on raskas ja tietoa on paljon, mutta teksti on palasteltu jotenkin käsitettäviksi kokonaisuuksiksi. Kirja on hyvä, lukekaa se. Koen vaikeaksi kirjoittaa tästä varsinaista kirja-arvostelua, joten kirjoitin sekavan selostuksen, suorastaan hävyttömän paljon lainauksia sisältävän referaatin ja ajatuksenvirran sekasikiön. Olkaa niin hyvät!

***

Punaisia sisällissodan naiskaarteja alkoi syntyä helmikuusta 1918 lähtien:

"Naiskomppanioita ei luotu minkään vallankumoushallinnon tai punakaartin yleisesikunnan antaman määräyksen nojalla, vaan niitä perustettiin omia aikojaan - paikallisesta kiinnostuksesta riippuen. [- -] Punaisia naiskaarteja nimitettiin vuonna 1918 monin eri tavoin. Puhuttiin naiskomppanioista, naisvartiostoista, naispataljoonista tai kuolemanpataljoonista - joskus jopa vähemmän kunnioittavasti hamekaartista."

Hoppu kertoo että naisia oli aseissa varsinaisissa naiskomppanioissa tai niiden ulkopuolella yhteensä noin 2600. Taisteluun liittyivät erityisesti nuoret naiset. Nuorimmat naiskaartilaiset olivat vain 13-14-vuotiaita.

"Kaikista asekaartiin liittyneistä 20-vuotiaiden ja sitä nuorempien osuus oli yli 66 prosenttia. [- -] Nykyaika kutsuisi näitä nuoria tyttöjä lapsisotilaiksi, mutta omana aikanaan heidän kaartiin värväytymistään ei pidetty mitenkään erikoisena. Saman ikäiset tai nuoremmatkin lähtivät kotoaan piioiksi, miksi he eivät siis olisi kelvanneet sotaankin. Punakaarti ei määritellyt aseelliseen palvelukseen hyväksyttäville miehille tai naisille mitään alaikärajaa."

Maailma oli silloin erilainen kuin nyt, ja lapsuus päättyi aikaisemmin kuin nykyään, mutta on silti hurjaa ajatella, että rippikouluikäiset lapset tarttuvat aseisiin. Vaikuttaa siltä että vuonna 1918 ongelmana ei ollut ikä, vaan sukupuoli. Naisen paikka ei ollut rintamalla. Varsinkin valkoisella puolella vastustus oli vahvaa, eikä sisällissodan rintamilla siksi nähty valkoisten aseistettuja naisjoukkoja.

"Naisten aseellista toimintaa oli vastustettu muun ohella sillä perusteella, että heidän pelättiin vangiksi joutuessaan altistuvan punaiselle väkivallalle. Samoin oli väitetty joidenkin miesten jo ilmoittaneen, etteivät he suostuisi lähtemään rintamalle, mikäli sinne hyväksyttäisiin myös naisia."

Hoppu kirjoittaa, että vastustus naisten aseistautumista kohtaan ei valkoisessa Suomessa kummunnut yksistään miesten taholta. Myös naispuoliset kirjoittajat lähettivät lehtiin kannanottoja, joissa joko torjuivat kokonaan naisten aseistautumisen tai korostivat naisten merkitystä armeijan varushuollon turvaamisessa.

Punainen nainen oli kauhistus jo sellaisenaan, mutta erityisen hirveä ja mieltäkääntävä hän oli aseen kanssa. Kustantaja Arvi A. Karistollakin oli vallankumoustaistelijoista yleisen linjan mukainen mielipide, jonka hän kirjasi päiväkirjaansa:

"Täällä on muodostettu myös jonkinlainen naiskomppania ja äsken sain minäkin nähdä kymmenkunta naista marssivan kadulla kiväärit olallaan! Näky oli ikävä ja masentava, niin iljettäväkin. Ei ole nainen luotu kiväärinkantajaksi ja kun sellaista näkee, se ällöstyttää - siinä ei kuvastu aatteellisuus tahi isänmaallisuus, vaan joku sivutarkoitus, joka tympäsee."

Kirjasta tulee selvästi esiin se, miten taisteluun sai usein evääksi vain aatteen palon:

"Punakaartilaisten koulutus koko sodan aikana oli vähäistä. Kaarteilta puuttui päteviä kouluttajia, pulaa oli myös sotilaskurista ja lopulta ajastakin. Silti suurin syy kaartilaisten heikkoon sotilaskoulutukseen oli vallankumousarmeijan omassa saamattomuudessa. Joukkoja ei yleensä edes yritetty kouluttaa, koska ne olivat itse siihen haluttomia. Varsinkin miesten kohdalla tämä oli yleinen ongelma."

Naiskaartilaisen pääase oli kivääri, joskaan kaikki eivät sitä osanneet käyttää. Monella oli ensimmäistä kertaa ladattu ase kädessään. Kirjassa kerrotaan Pispalan naiskaartiin liittyneestä Tyyne Lindstedtistä, joka on muistellut jo pelkän kiväärin painon tuottaneen hänelle ja monille muillekin naisille ongelmia. Kaikki eivät yksinkertaisesti jaksaneet pitää asetta vaakasuorassa maaliin ammuttaessa.

Hopun tietojen mukaan aseistettuja naisia eli naiskaartilaisia kaatui sisällissodassa noin 60. Kaikkiaan sisällissodassa kaatui noin 130 punaista naista, eli niukka enemmistö surmansa saaneista oli muissa kuin aseellisissa tehtävissä palvelleita naisia. Hoppu arvioi että hieman alle puolet kaikista sodasta ja teloituksista hengissä selvinneistä naiskaartilaisista (eli noin 1100 naista) päätyi sodan jälkeen valtiorikosoikeuteen. Senaatin perustamat valtiorikosoikeuden osastot tuomitsivat kapinaan osallisina olleita. Tuomiot vaihtelivat, mutta tutkinta oli aina ankaraa.

Hoppu varoo visusti ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen (mikä onkin mukavaa), mutta minun on jotenkin vaikea uskoa että naiset olisivat aina saaneet täysin puolueettoman ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Tilanne maassamme oli niin tulehtunut, että se on voinut värittää tutkintaa ja tuomioita.

Onhan tietysti mahdollista että ennen vain oli erilainen tyyli, mutta jotenkin silti näin sadan vuoden takaa katsottuna näyttää siltä että virallisissakin dokumenteissa kielenkäyttö on lähempänä vihapuhetta kuin virkamieskieltä. Vai mitä tykkäätte tästä suojeluskunnan tutkintoviranomaisten lausunnosta koskien erästä turkulaista naiskaartilaista:

"Vanki on muuten suuri likapaise koko yhteiskunnassa. Ei kannata elättää päivääkään."

Samanlainen oli suojeluskunnan loppulausunto eräästä forssalaisesta naiskaartilaisesta:

"vanha huora [ja] hulikaanien hyysääjä, kunnan rasitus ei ansaitse elää."

Aika karua! (Ja harmillisen tuttua netin keskustelupalstoilla, joihin kaikenlaiset ihmiset saavat huutaa tunteensa julki sananvapauteen vedoten.)

Sata vuotta on pitkä aika, se on jo jatkoaikainen ihmiselämä. Mutta sata vuotta on lyhyt aika ihmisen muuttua otuksena. Vastakkainasettelun aika ei suinkaan ole ohi. Värejä on ehkä enemmän kuin punainen ja valkoinen, mutta poliittista kenttää tuntuu silti halkovan enemmän erimielisyyksien juovat kuin yhteistyön sillat.

Minä olen aina pysytellyt mahdollisimman etäällä politiikasta. Ja toivon että minulla säilyy aina tämä vapaus, eikä kukaan tule ase kourassa kysymään, että kenen joukoissa seison.

12.4.2018

Saalistaja


Talomme sijaitsee jonkun kissan yöllisen saalistusreitin varrella. Niinpä toisinaan hämärän laskeuduttua ovemme edessä istuu vaanija, joka tarkkailee pihaa. Kisu ei ole kiinnostunut ihmisistä, joten saan kuvattua sen vain keittiön ikkunan läpi:


Hiiret, pitäkää varanne!

31.3.2018

Kauheus on katsojan silmässä


- No mutta moro, Hehkun oikea silmä! Eipä olla pitkään aikaan nähty, mitä kuuluu?

- Moro moro! Hyvää kuuluu - ja näkyy!

- No katoinki että jotain uutta on: et enää kattele maailmaa linssin läpi. Ootko vaihtanut piilareihin vai käyny oikein leikkauksessa?

- Aivan kuule laserleikkauksessa! Onhan siitä jo aikaa, lokakuussa 2015 kävin.

- Hurjaa! No mitenkä on menny, ootko ollu tyytyväinen?

- Siis tosi tyytyväinen! Kaikki meni ihan älyttömän hienosti. Toipuminen oli nopeaa ja tuloskin loistava. On se ihme mihin nykyään pystytään, ja miten kivaa on nyt kun ei tartte niiden lasien kanssa räpeltää. Kyllähän se leikkaus etukäteen hirvitti, mutta aivan turhaan. Oon kyllä sitä mieltä että oli hyvä investointi.

- Suosittelet siis muillekin?

- No kyllä vaan!

- Kiva kuulla, ja hauska nähdä sut noin iloisena. Mutta mikäs tota vasenta silmää vaivaa, kun se on noin synkeenä?

- Sun on paree kysyä siltä itteltään.

- Moro, Hehkun vasen silmä, pitkästä aikaa suakin näkee! Huomaan että sääkään et enää kattele maailmaa linssin läpi, kävitkö sääkin leikkauksessa?

- Joo, lokakuussa 2015 samaan aikaan ton oikean silmän kanssa. Ja sitten uudestaan maaliskuussa 2016, kun kaikki ei mennyt ihan putkeen ekalla kerralla.

- Auts. Kurja että jouduttiin leikkaamaan kaksi kertaa. Mutta onks ny hyvä?

- Ei oo. Ei se korjausleikkaus auttanut kuin vähän, eli edelleen mua vaivaa sellainen ärsyttävä haamukuva. Ruudulla näkyy teksti suunnilleen kahtena.

- Ei saatana. No eiks ne voi korjata sitä mitenkään?

- Ei voi. Ei ne voi korjata, kun tutkimuksissa ei näy mussa mitään vikaa.

- Täh? Tyyppi näkee kahtena eikä muka oo mitään vikaa?

- Tutkittu kuule on, viimeksi tässä kuussa kun korjausleikkauksesta tuli kaksi vuotta ja kävin seurannassa. Mikään mittalaite ei havaitse mussa mitään vikaa, tai ylipäätään mitään mikä selittäisi oireitani. Ja koska mitään vikaa ei nähdä, niin mitään korjaavaa toimenpidettä ei voida tehdä. Tilanne on aivan sama kuin kaksi vuotta sitten, ja kun ei oo siinä ajassa korjaantunut itekseen niin ei kuulemma oo korjaantumassakaan.

- Voihan video. No mitä muuta se lääkäri sano? Että mitä nyt sitten?

- Että mun on vaan nyt elettävä asian kanssa.

- Ei helevetti, et oo tosissas.

- Kyllä vaan oon. Se sano, ettei sillä nyt oo tarjota mulle mitään apuja. Niin se sano, että mun on vaan nyt totuttava tähän. Että pitää koittaa vaan ajatella muita asioita ja unohtaa tää.

- Eihän tolleen voi sanoa!

- No tottahan se on. Toisaalta arvostan sitä että lääkäri on rehellinen, mutta eipä sitä nyt koskaan tommosta haluais kuulla.

- Siis ihan... siis apua mikä lääkäri!

- On varmaan työssään muuten hyvä, mutta noi potilaskontaktit ei ehkä oo ihan sen vahvin puoli... Tai no emmä tiiä, en mää ny oikein tiedä mitä mä siltä odotin. Emmää ny sitäkään että se ois kädestä pidelly ja porannu mun kanssa. Mut ehkä jotenkin empaattisempi se ois voinu kuitenkin olla. Tiiäkkö jotenkin sanoo että ymmärtää miten vaikeeta tää mulle on.

- Vähintään joo. Eikö sillä tosiaan ollu heittää mitään kättä pidempää?

- Sitä se painotti, että nykyiset mittalaitteet ei havaitse mitään vikaa, mutta tekniikka kuitenkin kehittyy koko ajan. Että ehkä joku päivä niillä on joku värkki jolla ne voi päästä ongelman ytimeen.

- Aika laiha lohtu. No kai sää ny sitten saat jotain korvaust...

- Jumalauta että mua ihan oksettaa aina kun toiset rupee puhuun rahasta! Minkä arvonen sun näkö on?

- Täh?

- Leikitään että mulla ois kone jolla voisin tehdä sulle tämmösen samanlaisen näkövamman ku mulla nyt on. Paljonko mun pitäis maksaa sulle että saisin viilata sua linssiin koneellani?

- No et vittu mistään hinnasta!

- Niinpä. Niin-pä! Tätä ei nyt kuule rahalla voi korvata tai korjata. Raha on kuule ihan viimenen asia mun mielessä ny!

- ...

- Nih.

- ...

- Että semmosta.

- Ai kamala. No sää et ehkä sitten suosittele tätä toimenpidettä muille.

- Jos mulla ois aikakone niin menisin takasin ja estäisin itteänikin menemästä.

- No pärjääksää ny kuitenki... jotenkin?

- No pakkohan se on.

- Eli lääkärin ohjeilla eteenpäin...?

- Niillä mennään. Koitan keskittyä miettimään kivoja asioita ja unohtaa oman olemassaoloni.

- Tsemppiä siihen!

- Tänks.

- Oli kiva hei tavata, nähdäänhän pian uuestaan?

- Nähään nähään, jos ei sokeeks tulla. Hek hek.

- Se o moro!

- Sommoro!

Emäntäpisteet +/- 0


Miinus: en silitä oikeastaan koskaan.
Plus: tein silityslaudasta lisäpöydän taimille kun ikkunalauta ei riitä.


Tulossa on kirsikkatomaattia, basilikaa ja oreganoa. Näissä siis taimet jo hyvässä vaiheessa. Keväisempiä kelejä odottavat siemeninä vielä lehtisalaatti, porkkana, keltasipuli, persilja, kehäkukka, herne, avomaankurkku ja ruiskaunokki. Perunaakin laitetaan toki, ja jostain pitäisi löytää iisopin taimi(a).

Puutarhan suhteen on siis kunnianhimoiset tavoitteet!

30.3.2018

Virvon, varvon


Meillä kävi palmusunnuntaina paljon reippaita pieniä virpojia. Oli noitia, pupuja, kissoja, jotain random viittaritareita ja Darth Vader. Nyt olemme varmasti tuoreita ja terveitä koko tulevan vuoden!


Näistä väreistä tulee jotenkin hyvä keväinen mieli.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

24.3.2018

Viihteen ja kulttuurin ero...


...tai tarinoita hulluudestani osa 325. Lukekaa ja päätelkää itse, kummasta on kyse.

Samoihin aikoihin kun Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas tuli elokuvateattereihin, näin mainoksen Elisan virtuaalitodellisuus-
kokemuksesta
. "VR-kokemus vie sinut tapahtumien keskelle - koe rintama Elisa Kulmassa", lupasi mainos.

Pipo päässäni kiristyi niin että otsasuoneni alkoi pullottaa. Tai niin kuin nykyään tavataan sanoa: kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Minusta mainos oli (ja on edelleen) mauton. Keuhkosin siitä työtovereilleni ja kaikille muillekin, ja vaahtoamiseeni suhtauduttiin aina niin kuin mielenvikaisen riehumiseen kannattaa suhtautua: myötäillään varovasti samalla pakotietä huomaamattomasti etsien ja toivotaan että hullu rauhoittuu höyryt päästeltyään itsekseen ilman voimakeinoja ja kankkuun ammuttua nukutusnuolta.

"Koe rintama." Se minua siinä niin pisti sydämeen. Että pullamössösukupolvi on hyvä ja tulee nyt kahdeksi ja puoleksi minuutiksi "kokemaan rintaman". Sammuta hetkeksi Spotify, ota merkkilippis pois päästä, pistä lasit silmille ja siirry Kannakselle. Eikö olekin vaan nyt tosi todellisen tuntuista, ihan olet nyt siellä tapahtumien keskellä?

"Koe rintama". Aivan älytön mainoslause, ihan niin kuin virtuaalitodellisuudella muka voisi mitenkään kokea sotaa. Elisa lupaa nyt enemmän kuin todellisuudessa antaa, sillä en usko että he heittävät asiakkaita viikoksi ojan pohjalle ryömimään. En usko että he kaatavat kiusaksesi luteita ja täitä, pitävät sinua nälässä ja kylmässä tai haistattavat sinulla mädäntyneitä ruumiita. En usko että Elisan "rintamalla" läheisesi ammutaan tai kärsisit "kokemisesi" jälkeen kranaattikauhusta tai elinikäisestä vammasta.

Mietin että mitä seuraavaksi "koetaan". Huoneistopalo? Elävältä hautaaminen? Tsunami? Rouva siellä takarivissä haluaa varmaan seuraavaksi kokea joukkoraiskauksen? Sota ja inhimillinen kärsimys yleensä on sellainen juttu, että sitä ei mielestäni kenenkään tarvitsisi kokea. Ei oikeasti eikä simuloidusti.

On mielestäni irvokasta väittää että virtuaalikakkuloilla pääsisi jotenkin kokemaan mitä se rintamalla olo on. Minusta tuntuu suoraan sanottuna pahalta että se, mikä on monelle henkilökohtainen helvetti ja elämänmittainen painajainen, on nyt joillekin viihdettä ja ilmeisesti joidenkin mielestä kiva mainoksen aihe.

Suonette anteeksi paasaukseni, sillä talvi- ja jatkosota ovat heikko kohtani. En osaa itsekään selittää miksi se tuntuu minusta niin läheiseltä, miksi olen se koira johon Elisan kalikka kalahti. Ehkä en ottaisi tällaisia kierroksia, jos mainoslause olisi "näe rintama" tuon kokemisen sijaan? Ehkä suhtautuisin tähän kevyemmin, jos olisin jotenkin normaalimpi? Emme ehkä koskaan saa tietää. (Sietämätöntä, eikö vain, epätietoisuus tästä kalvaa teitä nyt ikuisesti!)

No, tässä nyt oli vasta puolet tarinasta.

Lähdin nimittäin innosta piukeena "kokemaan sotaa", kun siihen tarjoutui mahdollisuus Tampereen Teatterissa. En lähtenyt talvi- tai jatkosotaan, vaan sadan vuoden taakse esitykseen 1918 Teatteri taistelussa. Kuvaus teatterin kotisivuilla on seuraavanlainen:

"Tampereen Teatterin koko henkilökunnan suurponnistus kuvaa kevään 1918 tapahtumia Tampereella. Uutuusteos 1918 Teatteri taistelussa saa kantaesityksen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 27.1.2018, jolloin traagisen sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Esityksen keskiössä on sisällissodan runtelema Tampereen Teatterin rakennus, joka toimi sodan aikana punaisten tukikohtana, kunnes 4. huhtikuuta 1918 valkoiset valtasivat sen."


Tein varmasti oman nopeusennätykseni lippuluukulle juoksussa heti kun luin tämän:

"Joka esityksessä 20 katsojalla on mahdollisuus seurata osa näytelmästä näyttelijäryhmän mukana kiertäen ympäri teatteria, muun yleisön seuratessa tapahtumia katsomossa."

Shut up and take my money! Sain työtoverin seurakseni, ja pääsimmekin osaksi varmasti unohtumatonta elämystä. Ensimmäisen puoliskon näytelmästä seurasimme paikoiltamme, mutta väliajan jälkeen meidät tultiin noutamaan. Eikä mitenkään ystävälliseen sävyyn, vaan huutaen ja huitoen. "Onko siellä punaisia? Liikkeelle, nyt ylös!"

Pakkovärvättyinä punaisina saimme yllemme sarkatakit ja kuljimme näyttelijoiden ohjeistamina pitkin teatterin kapeita käytäviä ja lukuisia hämmentäviä portaikkoja. Siellähän sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista, jonka voimme lukea historiankirjoista.

Näimme kiihkeän strategiapalaverin hämärässä huoneessa, todistimme Hämeensiltaa vartioivien konekiväärimiesten uupumusta, törmäsimme pientä tyttöään etsivään itkevään naiseen ja seisoimme keskellä valkoisten ja punaisten yhteenottoja teatterin aulassa ja käytävillä. Aseet paukkuivat ja ruumiita tuli niin, että niitä piti edetessä varoa tallomasta.

Kierroksemme päättyi teatterin lavalle, jossa valkoiset asettivat meidät kahteen riviin. Vaikka spottivalot olivat suorastaan sokaisevan kirkkaat, näin silti lähes hullun kiillon sen lahtarin silmissä, joka aseella uhaten käski nostamaan kädet ylös ja tiukkasi että puhuuko joku meistä venäjää.

Yhden miehen ne ottivat rivistä ja teloittivat. Ville raukka kun puhui vain venäjää, ja oli niin punainen kuin olla saattoi. Tähtihetkeni teatterin lavalla Haapasalon kanssa loppui siis lyhyeen; hän kuoli ja meidät muut passitettiin peltimakasiineille (jossa kuvittelen meille käyneen hyvin huonosti).

Palasimme paikoillemme ja näytelmä jatkui lavalla vielä hetken. Esitys päättyi, mutta jotenkin se kuitenkin jatkui varmasti jokaisen katsojan mielessä. Tämä oli sellainen teatteriesitys, ettei sitä voida mielestäni esittää missään muualla, sillä rakennuksella on tässä tarinassa niin suuri ja keskeinen rooli. Se on autenttinen tapahtumapaikka, jossa on oikeasti käyty nämä taistelut.

Esitys oli vaikuttava ja kirjaimellisesti mukaansatempaava. Se ei jäänyt lavalle, vaan vyöryi katsomoon, väliajalle ja kaikkialle keskellemme. Isoimpien roolien esittäjät olivat hyviä, ja lavastus oli taidokas. Missään vaiheessa kierrosta ei ahdistanut tai pelottanut, mutta kyllä niitä laukauksia kuitenkin joka kerta säpsähti (vaikka paukkupanokset eivät olleet edes kovin kovaäänisiä).

Näyttelijät tulivat lähelle, ihan viereen ja jotenkin hämmentävän todellisina. Normaalisti teatterin lavan ja penkkirivien välissä on läpinäkyvä muuri, joka erottaa näyttelijät yleisöstä. Nyt tätä ei ollut. Erikoinen elämys. Paljon aidommaksi ei voi enää mennä turvallisesti tai jotain tuhoamatta.

Koen olevani etuoikeutettu, että pääsin osallistumaan. Tällaista kokemusta suosittelen lämpimästi muillekin.

Miksi tämä "sotakokemus" sitten ei osunut kiukkusuoneen niin kuin tuo ensiksi mainitsemani Elisan tapaus? Ehkä osittain siksi, että en ainakaan nähnyt teatterin mainostavan tätä esitystä samaan tapaan, eli mahdollisuutena kokea rintama. Ehkä tässä tapauksessa viihde ja kulttuuri ovat kaksi aivan eri asiaa.

Siinä missä Elisan tarjoama rintama näyttäytyy minulle kepeänä hassutteluna, joka ei suhtaudu vakavaan asiaan sen ansaitsemalla kunnioituksella, oli teatteriesitys raadollinen (no pun intended) kunnianosoitus Tampereelle, jossa keväällä 1918 käyty sota on edelleen Pohjoismaiden historian suurin kaupunkitaistelu.

Vai onko vuosi 1918 jo niin kaukana, että suhtaudun siihen siksi vähemmän intohimoisesti kuin talvi- ja jatkosotaan (jotka toki on kai kaukana nekin tavallisen 80-luvulla syntyneen mielestä)? Ihan tosi, en oikeastaan tiedä miksi toinen vihastutti ja toinen ihastutti. Ovatko nämä kaksi todella niin erilaisia tapauksia vai sainko itseni nyt kiinni kaksinaismoralismista?

11.3.2018

Kätevä emäntä iskee jälleen


Tein vuosi sitten (tai ehkä kaksi vuotta sitten, kuka näitä muistaa) kastamalla pieniä mehiläisvahakynttilöitä. Ne ovat niin ohuita ja outoja muodoltansa, ettei mikään valmis kynttilänjalka sovellu niille. Onneksi minulla oli ylimääräinen haarukka. Se taipui tahtooni ja on nyt vakaa kynttilänpidike.


18.2.2018

Kaikkea se luonto keksii!


Kevätaurinko aiheuttaa multasormen kutinaa, mutta ihan vielä en arvannut ryhtyä kylvöhommiin. Jotain uutta vihreää piti kuitenkin saada, joten ostin kaksi pientä ilmakasvia.

Hassuja tupsuja, joiden pitäisi pärjätä sumuttelulla ja pienillä kylvyillä. Multaa tai muuta kasvualustaa nämä eivät kuitenkaan tarvitse, joten esillepano voi kerrankin olla jotain muuta kuin ruukku ikkunalaudalla. Nämä roikkuvat nyt kokeeksi portaikossa metallilangan varassa:



12.2.2018

Chadô


Siitä tulee kohta kaksi vuotta, kun kävin kuuntelemassa japanilaista teetaidetta käsittelevän luentosarjan. Ja nyt jo kirjoitan siitä! Ei oo häpee olla nopee ja sitä rataa...

Luennot järjesti Suomen Chado Urasenke Tankokai yhdistys ry, jonka tarkoitus on edistää chadôn, "teen tien", tuntemusta Suomessa. Urasenke on Japanin suurin teekoulukunta, ja ala on niin vaativa että teeopettajaksi sertifioituminen vie vähintään 20 vuotta. Ihan yhdessä kirjoituksessa en siis oleta pystyväni tyhjentävästi kertomaan kaikkea oleellista japanilaisesta teetaiteesta, vaan keskityn nyt lähinnä kertomaan miksi se kiehtoo minua.

Japanilainen vaikuttaja, maatalousasiantuntija, kirjailija, diplomaatti ja poliitikko Inazo Nitobe (1862-1933) kirjoitti vuonna 1905 kirjassaan Bushido - Japanin sielu myös teeseremoniasta:

"Esimerkkinä siitä, miten kaikkein yksinkertaisin asia voidaan tehdä taiteeksi ja siten henkisen kulttuurin osaksi, saanen mainita cha-no-youn, teeseremonian."

Moni meistä tuntee termin teeseremonia, ja sitä on myöskin Bushidon suomennoksessa käytetty. Se on kuitenkin hiukan harhaanjohtava nimi, sillä kyse ei ole uskonnollisista menoista. Tietyn kaavan ja protokollan mukaan etenevä tilaisuus on tietysti omalla tavallaan... no, seremoniallinen. Mutta toisinaan seremonia voi sanana antaa tilaisuudesta turhan uskonnollisen kuvan, joten opin että on oikeastaan parempi puhua teetaiteesta. Tee ei ole vain juoma tai osa omituista jäykkää näytelmää, vaan se on japanilainen elämäntapa.

Teetaiteessa ja -ideologiassa on tärkeää hetkellisyys, ainutlaatuisuus, läsnäolo, epätäydellisyyden täydellisyys ja aistillisuus. Johtavan periaatteen mukaan jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen ja olennaista on vieraan huomioiminen. Nitobe kirjoittaa:

"Cha-no-youn ensimmäiset edellytykset, mielen tyyneys ja rauhallisuus, käytöksen maltillisuus ja levollisuus, ovat epäilemättä oikean ajattelemisen ja tuntemisen ensimmäiset ehdot. Pieni huone, joka on eristetty hermostuttavan ihmislauman näkyvistä ja kuuluvista, ja sen äärimmäinen puhtaus johtavat jo itsessään ajatukset pois maailmasta."

En voi kyllin korostaa sitä, miten kauniina, arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena asiana pidän juuri tätä osaa teetaiteessa: hetkeen rauhoittuminen ja läsnä oleminen. Teetaide ei ehkä elä nyt suurinta kukoistuskauttaan, mutta tällainen mindfulness olisi nyky-yhteiskunnassa kovasti hyödykästä.

Teetilaisuudessa kukaan ei räplää kännykkäänsä. Kukaan ei kuuntele Spotifyn soittolistaa kuulokkeista tai joudu huutamaan yli liian kovalla olevan taustamusiikin. Huomio kiinnittyy olennaiseen, hetkelliseen kauneuteen ja hienovaraisiin yksityiskohtiin. Nitobe ilmaisee asian näin:

"Karu sisustus ei valtaa huomiota puoleensa kuten länsimaisen vierashuoneen lukemattomat taulut ja rihkama. Seinällä riippuva kakemono kiinnittää huomiotamme enemmän piirustuksen sirouden kuin värien kauneuden puolesta."

Teetaidetta ei opeteta oppikirjojen avulla, vaan opetus perustuu anekdootteihin ja oppilaan omaan oivaltamiseen. Mieleeni jäi eräs luennolla esitetty anekdootti vanhasta teemestarista. Teetilaisuuteen saapunut vieras toi mukanaan runsaasti kukkivan kirsikkapuun oksan teehuoneen koristeluja varten ja ojensi sen teemestarille, joka huoneen valmistelusta vastasi. Teemestari riipi oksasta kaikki muut kukat pois jättäen jäljelle vain yhden. Tyrmistynyt vieras kysyi tähän syytä. Teemestari vastasi: koska osaamme arvostaa yksittäisen kukan kauneutta vasta kun se ei ole kymmenien samankaltaisten ympäröimä.

Tee ei ole erillinen taide, vaan se liittyy saumattomasti muihin taiteisiin: ikebanaan, keramiikkaan, kalligrafiaan, arkkitehtuuriin, lakkatöihin, ruoanlaittoon, tuoksutaiteeseen, runouteen, teatteriin, tanssiin ja tekstiilitaiteeseen. Ja vaikka teetilaisuus on rauhoitettu ulkoiselta musiikilta, on äänimaailma todella tärkeä osa kokemusta. Astioiden kolahdukset, veden kiehumisen ääni ja teen ryystämisen ääni ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin tilaisuuteen valittu koristelu tai asustus.

Lainaan jälleen Nitoben sanoja:

"Päämääränä on maun äärimmäinen hienostus, jota vastoin kaikkinainen pöyhistely torjutaan uskonnollisella kammolla. Jo pelkästään se, että teeseremonian keksi mietiskelevä erakko aikana, joka oli täynnä sotia ja sotahuhuja, on omiaan osoittamaan, että se oli tarkoitettu muuksi kuin ajanvietteeksi. Ennen kuin astuttiin teehuoneen levolle pyhitetylle alueelle, seremoniaa varten kokoontunut seurue riisui miekkansa ja niiden mukana taistelukentän hurjuuden tai hallitushuolet löytääkseen teehuoneesta rauhaa ja ystävyyttä."

Monen elämä on melkoista hurlumheitä ja rauhoittuminen olisi paikallaan. Slow life -ideologia ja downshiftaaminen kasvattavat suosiotaan, koska ihmiset kaipaavat muutosta nykymenoon. Jatkuvien ärsykkeiden kaaoksessa meidänkin on ehkä syytä hiukan "riipiä kukkia", jotta osaisimme arvostaa hetken kauneutta ja olla todella läsnä läheisillemme.

Miten onnekasta että pyörää ei tarvitse tässä nyt keksiä uudestaan, sillä japanilaiset ovat jo vuosisatojen ajan osanneet keskittyä olennaiseen:

"Cha-no-you on enemmän kuin seremonia - se on taidetta, se on runoutta, jossa täsmälliset eleet ovat poljentona, se on sielun kurin modus operandi."

6.2.2018

Lintubongausta


BirdLife Suomi ry julkaisi heti alkuvuodesta päivitetyn listan maailman lintulajien suomenkielisistä nimistä. Lista löytyy järjestön nettisivuilta (tässä linkki). Valtava työ tuossa on ollut! Eihän noita kaikkia jaksa lukeakaan!

Iloksenne kävin listan melko hyvin läpi ja poimin sieltä muutamia tutustumisen arvoisia lajeja. Suomenkieliset ja tieteelliset nimet ovat siis oikeita, vaikka joistakin on sitä vaikea uskoa. Lajikuvaukset ovat minun kirjoittamiani ja perustuvat omiin havaintoihini.

***

Toimistolinnut

Isoviuhtoja (Tachyeres pteneres)
Viihtyy korkealla ja tuulisilla paikoilla. Asettuu luontevasti johtotehtäviin. Liikkeet nopeita ja suoraviivaisia.

Valittajakäki (Cacomantis merulinus)
Esiintyy runsaslukuisena toimistoympäristöissä, erityisesti isoviuhtojan alaisuudessa. Ääni naukuva ja korviasärkevä. Pitkäikäinen ja sitkeä laji.

Isonauruli (Garrulax maximus)
Ääni tunnistettava ja hyvin kantava. Sosiaalinen ja utelias laji, parveilee usein avokonttorin käytävillä ja kahvihuoneessa. Yleensä suurikokoinen ja kirjava.

Metsälinnut

Partasaku (Penelope barbata)
Alunperin metsien asukki, mutta tavataan nykyään myös hipsterikahviloissa ja tietotekniikka-alan yrityksissä. Erityisen helppo tunnistaa tuuheista höyhenistä leuan alla.

Jänkäkurppa (Lymnocryptes minimus)
Erakkomainen yksineläjä. Esiintyy harvalukuisena tuntureilla ja erämetsissä. Ääntä ei ole koskaan kuultu.

Marjatyranni (Legatus leucophaius)
Liikkuu kesällä ja syksyllä loikkien marjametsissä ja vattupusikoissa. Palaa joka vuosi samoille seuduille ja puolustaa reviiriään ärhäkästi. Kätkee ruokaa talven varalle.

Vesilinnut

Laineviistäjä (Pterodroma ultima)
Taitava sukeltaja. Viihtyy lämpimissä ja aallokkoisissa vesissä. Solakka, hyvinmuodostunut ruumis ja usein kullanruskea väritys.

Rantapaksujalka (Burhinus vermiculatus)
Lyhytjalkainen ja pullea, hyvä kelluja. Paksu rasvakerros eristää hyvin, joten viihtyy myös viileämmissä vesissä. Talvisin parveilee avantojen läheisyydessä, tosin vanhemmat yksilöt muuttavat toisinaan talveksi etelään.

Rantakurvi (Xenus cinereus)
Käyskentelee kesäisin rantahietikossa pariutumistarkoituksessa. Koiraiden kosiokutsu hyvin tunnistettava vihellys. Muuttaa talveksi solariumiin.

Koti- ja harrastelinnut

Kahvipöllönen (Otus umbra)
Olemus nuhjuinen ja hapsuuntunut. Ääni usein aamuisin äreä, jopa uhkaava. Sointi muuttuu rituaalinomaisen kahvittelun jälkeen kirkkaaksi ja iloiseksi.

Majalavastaja (Amblyornis inornata)
Innokas pesänrakentaja. Vuoraa pesän lukuisilla tyynyillä ja suosii värinä valkoista. Hyvin reviiritietoinen, mutta seuraa kuitenkin kiinteästi muiden majalavastajien touhuja ottaen näistä mallia. Parveilee messuilla.

Harlekiinipenkoja (Orthonyx temminckii)
Antikvariaattien kanta-asukki. Viettää tunteja kahlaten läpi kehnoa kioskikirjallisuutta. Vaatimaton ulkoinen olemus ei yleensä vastaa sisäistä pervoutta.

Ammattilinnut

Tyllihyyppä (Vanellus cayanus)
Liikehtii parvissa kansallisbaletissa ja morsiusliikkeissä. Liike hypähtelevää ja etenkin koirailla suurieleistä. Molemmat sukupuolet koristautuvat näyttävästi.

Taiturimatkija (Mimus polyglottos)
Sekoitetaan usein toisiin lajeihin, joita imitoi taitavasti. Esiintyy sekä pienillä klubeilla että isoilla lavoilla. Hyvin harvoin parvilintu, viihtyy yleensä yksin.

Kenttähyyppä (Vanellus indicus)
Väritys hyvin maastoutuva vihreä tai harmaa. Viettää lähes koko aikuisikänsä kasarmien läheisyydessä. Ääni mahtaileva, käskyttävä. Vanhemmassa kirjallisuudessa käytetään nimitystä "Kuovi".

Luokittelemattomat linnut

Töyhtöromisko (Chauna torquata)
Kyhmynarsku (Netta peposaca)
Hapsumanukki (Phonygammus keraudrenii)
Puhkumomotti (Momotus subrufescens)

***

Ja näitähän olisi vaikka kuinka paljon, piti jo tätäkin listaa karsia. Tutustukaa ihmeessä itse tarkemmin ja bongatkaa suosikkinne!